Timo ja Huttunen pienessä huoneessa - osa 1

Timo ei tiennyt, oliko hän avannut silmänsä, sillä häntä ympäröi täydellinen pimeys. Hänen päässään surisi ja hänellä oli hatara muistikuva hämyisestä, matalasta tilasta, jossa pyöreälakkiset laihat miehet polttivat piipuissaan jotakin voimakkaan imelältä ja kukkaiselta tuoksuvaa. Sitä, oliko hän itse polttanut samaa ainetta hän ei kyennyt varmasti sanomaan. Yrittäessään liikuttaa raajojaan hän huomasi seisovansa ja olevansa joka puolelta seinien – ilmeisesti tiilisten – ympäröimä. 

Hän sai vain vaivoin venkoiltua kätensä ylös ja huomasi, että katto oli vain jalan mitan päässä hänen päälaestaan. Paniikki alkoi saada hiljalleen Timosta vallan ja pian hän yrittikin jo kaikin voimin työntää ja hakata edessä olevaa seinää ja alkoi samalla kiljua kaikin voimin. Iäisyydeltä tuntuneen hetken jälkeen Timo huomasi ponnistelunsa hyödyttömiksi ja lopetti rimpuilun ja pakeni synkkiin ajatuksiinsa.

Timo ei kyennyt hahmottamaan ajan kulkua ulkoisten ärsykkeiden puuttuessa, mutta hän arveli seisoneensa vankilassaan vähintään joitakin tunteja huomatessaan jalkojensa alkavan puutua. Hän yritti helpottaa oloaan tallustelemalla paikallaan ja vääntäytymällä puoli-istuvaan asentoon, mutta ne helpottivat vain hetkiseksi. Kyynel vierähti Timon poskelta ja hän alkoi niiskuttaa: ”Ei perkele, näinkö tässä kävi... ei tämän näin pitänyt loppua.”

Timo oli jo alkanut valmistautua vääjäämättömään kohtaloonsa, kun hän havahtui ääniin, jotka vaikuttivat tulevan hänen edessään olevan seinän takaa. Hän alkoi takoa seinää ja huutaa apua mielipuolisesti. Tuntiessaan ensimmäisen värähdyksen seinässä hän tiesi, että häntä oltiin pelastamassa. Ensimmäinen, kapea ja sokaisevan kirkas valonkare tuntui Timosta lähes kivuliaalta. 

Seuraavat iskut laajensivat aukon pään mentäväksi ja pirskottelivat Timon kasvoille tiilen sirpaleita. ”Odota hetki!”, Timo huusi, ja työnsi päänsä aukosta ja näki samantien edessään tutut pyylevät kasvot: ”Huttunen, perkele! Hakkaa tämä saatanan seinä palasiksi niin pääsen pois täältä”.

Timo ja Huttunen istuivat tukevan tammisen pöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka rikotun väliseinän palasia lojui yhä lattialla. Timon kummastukseksi huoneessa oli laastisäkki, peltisankoja ja suuri määrä tiiliä ja kaikki huoneen nurkat oli muurattu kaareviksi. ”Ne tulevat kulmista”, virkkoi Huttunen. ”Menin kerran liian pitkälle ja ne vainusivat minut. Pidät minua varmaan hulluna, mutta et pitäisi, jos olisit nähnyt saman kuin minä.” 

Timo vaistosi, että Huttunen ei – tavoistaan poiketen – tällä kertaa valehdellut. Muutaman tupakan poltettuaan Huttunen rohkaistui pyytämään Timoa hakemaan läheisestä sekatavarakaupasta lisää laastia. ”Luulen, että laasti ei riitä tuon aiheuttamasi aukon muuramiseen, eikä yöhön ole enää kovin monta tuntia aikaa. Toivotaan, että laasti ehtii kuivaa kunnolla. Vie samalla nämä kaksi dollaria sille mukavalla kassaneidille, joka antoi ostaa aiemmat tarvikkeet piikille. Lähtisin itse, mutta minun on jo aloitettava työt.”