Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 1

Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 1

Hän oli herännyt painajaiseen. Tappavien ja kuolevien miesten, naisten ja lasten kirkaisut läpäisivät hänen aivonsa kuin välskärin veitset. Joka puolella villaan, pellavaan, nahkaan ja sotisopiin sonnustautuneet soturit – tai demonit – teurastivat järven rannalle rakennetun hirsisistä savupirteistä ja hökkeleistä koostuvan kylän asukkaita verenhimoissaan. Hoiperrellessaan heidän joukossaan itsekin leveää kalpaa puristaen Timo näki, kuinka keihäin ja kirvein itseään puolustavat kyläläiset lyötiin maahan armotta. Hän näki, kuinka eräs vanhus iskettiin lähes kahtia massiivisen barbaarin heiluttamalla tapparalla, joka pirskotti verta Timon kasvoille irtautuessaan uhristaan ällöttävän maiskahduksen saattelemana. Samaan aikaan hänen toisella puolellaan pyöreällä puukilvellä, silmukkapaidalla ja teräslakilla suojautunut miekkamies nöyryytti vastustajaansa teloittamalla tämän polvilleen – hurjassa kaaressa iskevä lyömämiekka irrotti kyläläisen pään. Taisteluraivon vallassa oleva tappaja kasteli kasvonsa kuumalla hurmeella ja joi uhrinsa verta samalla taisteluhuutoa huutaen.

”Tursu! Tursu! Tursu!” huusivat soturit yhteen ääneen surmatessaan niitä kirottuja, jotka eivät olleet ymmärtäneet paeta järvelle rannassa olevilla kapeilla venheillä. Jossain joku sytytti pirtin tuohikattoa palamaan soihdulla. Timo hoiperteli mudan ja veren tahrimalla tantereella kuin juovuksissa, ja sitä hän todellakin oli, kaatokännissä.

”Kuole, sie hämäläiskoira!” karjaisi joku hänen takanaan, ja kun Timo pyörähti ympäri, näki hän kauhukseen selästään palavan harmaahapsisen mutta rotevan kyläläisen syöksyvän kohti teräskärkinen peitsi kädessään! Pakokauhun vallassa Timo otti askeleita taaksepäin – liian nopeasti. Hänen kantapäänsä osui jonkun kaatuneen ruumiiseen, ja juopuneen ketteryydellä hän mätkähti maahan perseelleen. Hänen miekkansa lensi saavuttamattomiin herpaantuneista sormista. Palava keihäsmies saavutti hänet hengenvetoa myöhemmin ja survaisi keihäällä ilman pienintäkään tähtäystä, ja osui Timon alla lojuvaan vielä lämpimään ruhoon. Kirkuen liekkien käristäessä selkäänsä, harmaahapsi tempaisi esille pronssihelaisen puukkonsa ja nosti aseen lopettaakseen Timon tarun tuntemattoman kylän karjapihalle. Vanhuksen sitkeys oli kuitenkin tullut tiensä päähän, sillä kohottaessaan puukkoa hänen rintaansa koristamaan ilmestyi ensin yksi, sitten kaksi, kolme, neljä sulitettua nuolta. Hiljentyneenä liekehtivä karpaasi rojahti Timon eteen kyljelleen mustan veren valuessa suupielestään. Lasittuneet silmät tuijottivat Timoa vihan naamioksi jähmettyneiltä kasvoilta.

Joku läpsäisi Timoa kasvoille ja nauraa röhötti. Hänet pelastanut jousimies.

”Herätys, kuoma! On aika tappaa, raiskata, ryypätä ja nukkua, ja nyt ei oo aika nukkua! Haha, hoho! Vielä voit löytää koskemattoman karjalaispiian!” Näine sanoineen, sikamaista nauruaan röhöttäen, jousimies kiirehti hiljentyneeltä karjapihalta kohti järvenrantaa, jossa sadat hengenheimolaisensa keräsivät saalistaan järven aaltojen liplattaessa viattomasti. Hämäläissotureiden eloon jättämien epätoivoiset huudot, mullien mylvintä, hevosten korskunta ja sinne tänne juoksentelevien sikojen vikinä sekä läpitunkeva ihmis- ja eläinpaskan löyhkä iskivät Timon tajuntaan herättäen hänet ymmärtämään jotain hirvittävää.

Hän oli palannut kotiin. Hän oli palannut helvettiin.  

Seuraavat osat:

Osa 2